Hakaristin hyväksyttävyys historiallisessa kontekstissa

Hakaristin käyttö 2000-luvun yhteiskunnassa herättää voimakkaita mielipiteitä. Oli kyseessä sitten historiallinen, taiteellinen tai viihteellis-kontekstuaalinen viitekehys, politiikasta puhumattakaan.

Suomessa saksalaiseen hakaristiin on perinteisesti suhtauduttu pragmaattisesti. Historiallisessa kontekstissa esitettynä swastikan näkyminen ei ole ollut yhteiskunnallisesti tuomittavaa. Se miten suomalainen hakaristi rinnastuu, vielä ilmavoimien lipuissa nykypäivänäkin, tähän rotuvihan kansainväliseen symboliin täysin eri alku- ja tarkoitusperistään huolimatta, on kansainvälisillä areenoilla pääasiassa hämärän peitossa. Kotimaassa symboliikan ero on ollut jo pitkään intelligentsialle, sekä myös suurelle yleisölle pääasiallisesti selviö. En nyt lähde tarkemmin pohtimaan, mitä ongelmia tämä heraldinen jännite aiheuttaa suomalaisen ja kansainvälisen toimintaympäristön välillä.

Nykypäivän Saksa on mielenkiintoisessa asemassa tutkiessamme sallittavuuden rajoja. Hakaristin näkyminen on aiemmin ollut sallittua elokuvissa ja tv:ssä yleisesti historiallisessa kontekstissa, muttei peleissä lainkaan. Mistä tämä lainsäädäntötekninen erikoisuus on syntynyt saattaa selittyä sillä, että swastikan käyttö on ollut kiellettyä kaikkialla, missä sitä ei ole erikseen sallittu. Lainvalmisteluvaiheessa videopelit ovat olleet vielä marginaali-ilmiö. Emme voi siis vetää mitään suoria johtopäätöksia saksalaisten poliitikkojen pelivastaisuudesta. Nyt kuitenkin populaarikulttuuri on vihdoin asetettu samalle viivalle, mitä tulee tarkan historiakuvauksen mahdollistamiseen.

Saksan jyrkän reaktion ymmärtää vielä nykypäivänäkin, mikäli tutkimme historiaa. Saksa ei missään olisuhteissa halua olla fasismille otollinen kasvupaikka. Tarkat rajoitukset hakaristin käytölle ovat mielestäni ylivarovaisuutta. Tehokkaammin toimisi kielto käyttää swastikaa yhdistettynä poliittiseen toimintaan. Tv:ssä vilahtava ”luvaton” hakaristi ei edistä natsiaatetta, ellei itse ohjelman sisältö näin tee. Linjaus on peruja menneisyyden pelosta, vai peräti yritys torjua ikävä muistutus maan historiasta?

”Ei koskaan enää!” ajattelutapaa löytyy lähes kaikilta toisen maailmansodan kauhut läpikäyneiltä kansakunnilta. Myös Suomelta. Tähän perustuu osittain halu olla ennemmin neuvottelija ja rauhanvälittäjä, kuin osana jotain sotilaallis-poliittista liittokuntaa. Dialogin ylläpitämisen uskotaan edistävän maailmanrauhaa, ainakin niin kauan kuin halua siihen on. Olosuhteista huolimatta, tämä on parasta mitä Suomen kokoinen valtio voi tehdä.

Tähän ketjuun haluan ainoastaan perusteltuja näkemyksiä, oli näkemyksesi sitten mikä tahansa. Yhden lauseen huutelut voi kirjoittaa jonnekkin muualle. Näin pidämme keskustelun laadun yllä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *